• Home
  • Titanic, Kokoomus ja hyvä ihminen
titanic

Titanic, Kokoomus ja hyvä ihminen

Hiihtoloma antoi taas aihetta ajatella. Tämän loman iso tavoite oli alunperin tehdä sikana vaalikoneita ja kampanjoida aktiivisesti. Koska korona, suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Perheen yhteisen ajan lisäksi tavoitteita oli tasan yksi: Katso Titanic. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1998. Ja niin tein.

Aika oli kohdellut elokuvaa yllättävän armeliaasti. Minua ei. Sen sijaan, että olisin itkenyt silmäni punaisiksi Jackin ja Rosen ihanasta ja raastavaasta romanssista keskityin ajattelemaan sitä, millaisen ihmiskuvan elokuva muovaili meistä.

Hyvä ihminen, aktiivinen kansalainen?

Ajatusten taustalla oli äsken lukemani kirja Hyvän historia (Rutger Bregman, 2020), jossa käsitellään ihmisyyden perimmäistä olemusta. Kirjassa pokerina väitetään, että ihminen on oikeasti hyvä. Ei mikään ihan helppo rasti, sillä historian aikana on nähty paljon vaivaa sen eteen, että todistettaisiin ihmisen perimmäinen pahuus. Emmekä me oikeastaan aina kovin hyvää kuvaa itsestämme anna.

Mutta minä tajusin, että minä olen Kokoomuksen jäsen juuri siksi, että minun tulkintani mukaan kokoomuslainen ihmiskuva pohjaa hyvään ihmiseen. Ihmiseen, joka haluaa vastuuta ja vapautta tasapuolisesti. Ihmiseen, joka uskoo mahdollisuuksien tasa-arvoon. Vapauteen ja tulevaisuuteen. Sekä siihen, että jokainen meistä voi vaikuttaa. Me emme ole järjestelmän uhreja.

Yksilön vastuu ja jaettu vastuu

Elokuvassa käsiteltiin paljon kysymyksiä tasa-arvosta sekä luotiin hurjan väärille ja korostetun epäreiluille tuntuvia stereotypioita siitä, miten itsekäs ihminen on hädän hetkellä. Miten iso joukko ihmisiä saattaa vaikuttaa kaoottiselta massalta, vaikka hyviä yksilösuorituksia mahtuu mukaan.

Mietin miksi se yksilön vastuun ja vapauden tasapaino on niin olennainen osa arvomaailmaani? Siksi, sillä jotta tähän tasa-arvoon voi uskoa, on voitava uskoa siihen, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Tämä haastaa ajattelemaan päivittäin sitä tosiasiaa, että me emme voi vaikuttaa kuin omaan toimintaamme.

Minä olen taipuvainen katsomaan maailmaa machiavellilaisen ajattelun värittämien lasien takaa, mutta olen tehnyt vissin päätöksen, etten aio antaa pahalle valtaa. Kun katsoo maailmaa “kaikkien sota kaikkia vastaan”, pitäisi osata valita taistelunsa tarkasti. Nykymaailman kompleksisessa verkostossa kukaan ei oikeastaan voi koskaan täysin tietää, mistä on kyse. Ja tuulimyllyjä vastaan onkin uuvuttavaa taistella. Sinisessä meressä on mukavampi uiskennella kuin punaisessa ja mitä kliseitä tähän vielä keksisi.

Siksi perusvireen voi, ja se kannattaa, aina valita itse.

Sivustakatsojaefekti

Miten Hyvän historia sitten nivoutuu keskiluokkaisen perheenäidin Titanic-kokemukseen? Sivustakatsojaefektin ansiosta. Kirjassa Rutger Bregman käsittelee kahta case-esimerkkiä siitä, miten sivustakatsojat jäävät helposti suuressa massassa toimettomiksi. “Joku muu hoitaa” ajatellaan. Ei parane puuttua. Ja tämä on myös asia, jota arvostan kokoomuslaisessa ajattelussa – lähtökohtaisesti olen itse vastuussa siitä, mitä maailmassani tapahtuu ja olen aktiivinen toimija maailmassa.

Puututko sinä tappeluun, kun sellaisen näet? Soitatko poliisille kun kuulet jotain epäilyttävää? Pelkäätkö, että vaikutat tietämättömälle tai puutut sinulle kuulumattomiin asioihin? Älä suotta! Vastuun siirtäminen “muille” on yhtä vaarallista sinun kuin minunkin tekemänäni. Jos kukaan ei tee mitään, jos kaikki ajattelevat etten minä voi tähän vaikuttaa, on seurauksena anarkia. Sekasorron tila, jossa kenelläkään ei ole vastuuta kenellekään. Välinpitämättömyyden tila, jossa vapauttakaan ei ole.

Sama logiikka toistuu kysymyksen “miksi” kanssa. Se on meinaan kysymys, joka jää liian usein kysymättä siksi, että liian monesti vaikuttaa sille kuin kaikki muut paitsi sinä tietäisi mistä puhutaan – vaikka on suuri todennäköisyys, että moni muukin miettii mistä ihmeestä puhutaan. Tietämättömät saavat sinutkin näyttämään hölmölle. Mutta minäpä väitän, että kaikki podemme enemmän tai vähemmän huijarisyndroomaa jollain elämämme osa-alueella. Epäonnistuminen on ihan tosi ok, opetetaan jo lapsillekin. Meille aikuisille se vaan tuntuu olevan niin hankalaa, koska “meidän pitäisi jo tietää”.

Suurin vastuumme on vastuu itsellemme. Pysy siis itsellesi rehellisenä, niin ei tarvitse selitellä. Hymyile.

Olipa diippiä. Eipä 14-vuotias Miia olisi arvannut mitä elokuva laittaa miettimään vuosikymmeniä myöhemmin.

Tähän on varmaan hyvä lopettaa loma ja siirtyä töihin, ettei tarvitse enää syvemmälle kaivella 😅 Tässä vain pintaraapaisu, eikä ajatus ole vielä itsellekään aivaan selvä – saa haastaa!

❤️: Miia Eskelinen-Fingerroos

Kirjoittaja on kokoomuslainen arjen anarkisti, Kuopion kaupunginhallituksen jäsen, lähidemokratiaintoilija ja vapauden suuri rakastaja

Jaa kirjoitus:

leave a comment